Terveisiä täältä ahdistuksen sekaisesta aamupäivästä. Tänään on virallisesti ensimmäinen vuorokauteni täysipäiväisenä yrittäjänä. Tänään on myös nuoremman lapseni ensimmäinen virallinen päiväkotipäivä. Joku kysyi, mihin työhommaan aion tarttua, kun pääsen kotiin. En mihinkään, vastasin. Koitan vain kaikin keinoin selviytyä eroahdistuksesta.

Pieni raasu tiesi mitä on edessä, koska tilannetta oli käyty koko aamu läpi. Sitten äiti lähtee ja sanoo hei hei. Hoitajan sylistä raikui hurjistunut itku, mutta oli vain pakko laittaa lenkkaria toisen eteen. En meinannut saada portin salpaa auki. Kehon ja mielen kaikki primitiiviset reaktiot huusivat kääntymään takaisin, mutta se olisi ollut vihoviimeinen ratkaisu. Biologia tappeli kaikin voimin järkeä vastaan. Kävelin kotiin kokovartalolukossa.

En voi viittä minuuttia olla ajattelematta asiaa. Rintakehää puristaa ja tuijotan kellosta minuutteja. Tekisi mieli soittaa hoitajille, mutta maltan. Ihailen heidän ammattitaitoaan näissä tilanteissa. Kyselin suu vaahdossa, lähdenkö pois aamupalalta vai ulkoa ja miten olisi helpoin ja pitäisikö tehdä niin tai näin. ”Noo, ei ole väliä, teet niin kuin itsestä tuntuu parhaalta.” Tajusin, että olen ainoa, joka on tilanteesta korvia myöten stressaantunut. Hoitajat olivat täysin cool. Vähän silti ahdistaa ajatus, että joku toinen joutuu ottamaan vastuun omasta kiukun sekaisesta lapsestani

No niin, otetaampas järkiminä taas käyttöön. Näin meidän yhteiskunta toimii. Ihmiset vievät lapsiaan hoitoon ja tekevät päivisin töitä. Ettei tässä nyt olla minkään järin poikkeuksellisen ratkaisun äärellä. Alkushokista selvittyämme arki on varmasti mielekästä kaikille. Tämän opin esikoiseni kohdalla, kun jo parin päivän jälkeen hän oli silmin nähden innostunut ja onnellinen päiväkodin askareista ja retkistä. En rehellisesti pystyisi järjestämään yhtä mielekästä puuhaa lapsilleni aamusta iltapäivään, päivästä ja viikosta toiseen. He kasvavat ja kehittyvät turvallisessa ympäristössä osaavien aikuisten kanssa. Kaikki on hyvin.

Otsikko onkin vähän turhan raflaava, mutta tuo on se hokema, joka hakkaa tällä hetkellä alitajunnassani. Oikeammin vain ravistelen lapseni äitikeskeistä maailmaankuvaa muutaman tunnin ajan ja pian hän itsekin huomaa, ettei tuttu syli mihinkään lopullisesti kadonnut. Ja olihan äiti vähän tylsäkin verrattuna samanikäisiin kavereihin ja päiväkodin puuhakkaaseen arkeen.

Jos siis näit tänään aamuruuhkassa neulepaitaisen naisen kyyneleet poskilla, niin ei huolta! Mistään tämän vakavammasta ei ollut kyse. Kaikeksi onneksi isosisko on samassa ryhmässä ja yritti heipata äidin matkoihinsa monta kertaa aamun aikana.

Joko äiti, joko saamme jäädä tänne yksin? Äiti, äiti, tiedätkö mikä siinä päiväkodissa on parasta? Se, kun hoitajia saa halata.

4 kommenttia

  • Hurjasti tsemppiä äidille päivään! Olen täällä vähän samoissa fiiliksissä, kun meidänkin neiti jäi tänään ihan ekaa kertaa yksin päiväkotiin Ei onneksi itkemään, vaan reippaasti lähti touhottamaan ja hyvä kun ehti mennessään äitiä edes vähän halata. Mutta oma mieli on ihan myllerryksessä ja pelottaa, että mitä jos toinen onkin sen jälkeen itkenyt koko päivän ja saa kamalat traumat, kun äiti noin vain hylkäsi

    • Voi miten reipas pieni siellä. <3 Varmasti on mennyt loppupäiväkin mukavasti ja hoitajat pitäneet huolen traumattomasta kokemuksesta. 🙂 Mutta niin ymmärrän tuo ahdistavan tunteen. Toisena aamuna tänään jäi meillä tyttö taas aamupalapöytään itkun kanssa, voi rintapuristuksen kanahäkki.

  • Täällä sama on ihan pian edessä. Esikoisen kanssa otin ihan lungisti ja olin vain tyytyväinen, että saan sitä työaikaa, mies taisi siinä hetkessä pari kyyneltä tirauttaa.

    Luulen, että mulla on vaikeampaa nyt toisen kanssa, vauva-ajan loppumista olen vähän pelännyt, kun se meni liian vauhdilla ohi. Vielä pari kk jäljellä tosin, mutta haluais elää sitä vielä pidempään. En voi uskoa, että pian meidän vauva on päiväkodissa, muiden aikuisten hoidettavana. Tai no, taapero hän sitten jo on.

    • No se just, kun tuntuu hankalalta se ajatus, että muut hoitaa omia lapsia, etenki tuota pienimmäistä. Mutta ensimmäisestä kierroksesta toisaalta tiedän, että nopeasti siihen tottuu, koko perhe. Ja justhan sää olit raskaana, ku tulin lähentelemään sun masua! 😀

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *