Vähän aristellen kirjoitan tätä postausta, koska takaraivossa hakkaa tyypillinen evankelis-luterilainen nöyryys. Mutta on tämä hittovie niin ihmeellistä, että istun tässä aamutuimaan kirjoittamassa postausta kahvikuppi kourassa eikä väsytä yhtään! Tekee mieli halata kaikkia ja kaikkea ja melkein nauraa. Niin hyvältä tuntuu, kun olo ei ole uupunut.

Yhtäkkiä tajuan olevani tilanteessa, jossa elän tarvitsevan vauva-arjen sijaan kipakoiden 1- ja 3-vuotiaiden kämppisten kanssa. Molemmat kömpivät sängyistään itse ylös, tepsuttavat kainaloiseksi, kipuavat aamupalapöytään ja kiljuvat yhteen ääneen, jos puhun liian kovalla äänellä piirrettyjen päälle. Minulle on koko elämäni huomauteltu ääneni kasvavasta volyymista, mutta että nyt tämäkin duo. Puhumattakaan isomman orastavasta pikkuvanhuudesta: ”Äiti!! Sinä puhuit minun päälleni”. Ja aina kirjakielisillä päätteillä (mikä tämä juttu on).

Isompi keksii jotakin, pienempi seuraa ja toistaa perässä. Kohta revitään kilpaa aiemmin lattialle unohdettua pehmokoiraa, koska molemmilla syttyi sekunnilleen yhtäaikainen kiinnostus Pepiä kohtaan. 1) Sovitaan, 2) leikitään, 3) kinastellaan. Toistetaan 1-3.

Meillä herättiin tänään 6:45. Halleluja. Koko perhe nukkui läpi yön ja melkein seitsemään. Semmoista ei ole tapahtunut sitten esikoisen syntymän kolme ja puoli vuotta sitten. Kyllä yhtämittainen uni on suoraan korreloivin osatekijä siihen, miten raskaalta arki tuntuu. Lasten temperamentilla ja arjen muilla haasteilla on toki kerrannaisvaikutuksena, mutta pätkäunilla helppokin tilanne voi muuttua upottavassa suossa rämpimiseksi.

En silti halua maalailla mielikuvia, että vauva-arki olisi kamalaa tai millään asteikolla täysin sietämätöntä. Se on maailman suloisinta aikaa, mutta välillä väsyttää niin, että aivot sulaa. Nyt täällä asuu pari kappaletta pikkutyyppejä ja öisin nukutaan, kuten entisvanhaan. Pakko se on uskaltaa sanoa ääneen: arki on helpottanut ihan hirveästi!

2 kommenttia

  • No vaude! Meillä 4-vuotias vaikeavammainen poika jolla on epilepsia. Sitten on 1v9kk tyttö. Allekirjoitan nuo kaikki mitä juuri kirjoitit. Meidän harmiksemme meillä on ikuisesti se erityislapsen tuoma ”villi” lisä arkeen, että nukutaanko yöllä vai tuleeko kohtaus tai muuta erityisyyteen liittyvää. Siltikin se ihmeellinen tunne, kun joskus heräät virkeänä ja ajatus jopa juoksee! Väsymys on kauhea ja kroonistuneena se tuo mukanaan kimpun sekundäärisiä ongelmia. Itselläni muisti prakaa aika pahasti silloin, kun ollaan kunnon tunnelissa. Kerran jos toisenkin unohtanut neuvolat ja muut pikku jutut Tsemppiä riitojen selvittelyyn! pssst, koitahan joskus pikapiirtää lapsille esim. siirtymätilanteissa ensin puetaan ulkovaatteet-sitten mennään autoon-uimaan tms. Itse käytän tukiviittomia, pikapiirtämistä ja kuvakommunikaatiokuvia. Voi jestas mikä ase uppiniskaisille pikkutyypeille Lapset asettuvat kuuntelemaan, toiminnanohjaus paranee, äiti voi aina vedota ”sopimukseen” joka juuri laadittiin ja näin ei pääse keittämään yli itselläkään. Terkuin, omaishoitaja, ompelija, graafikko ja ennen kaikkea vähän väsynyt äiti

    • Kiitos kommentistasi! <3 Aivan ihana vinkki tuo pikapiirtäminen! Meillä onkin nuorimmaiset tytöt aivan saman ikäisiä ja kiinnostuksen kohteet muutenkin hyvin samoissa aihepiireissä. Joskus mietin, että pikkulapsiaika koettelee varmasti siksikin paljon, että silloin joutuu aivan äärirajoille oman itsekkyydeen suhteen. Omat aika ja tarpeet tulevat aina viimeisenä, joskus unohtuvat melkein kokonaan. Erityislapsen vanhemmuus ei ole itselleni tuttu aihepiiri, mutta voisin kuvitella, että tämä korostuneen epäitsekäs ajanjakso ei rajoitu silloin vain pikkulapsiaikaan, vaan jatkuu vuodesta toiseen. Ei itse asiassa tullut silti mieleen, että erityisyys voi vaikuttaa intensiivisemmän arjen lisäksi myös yöuniin, mikä on kombinaationa varmasti raskas. Toivon teidän perheelle mahdollisimman paljon virkeitä herätyksiä jatkoon. <3

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *