Olen rakentanut tähän mennessä elämässäni kolmea eri uraa. Ensimmäistä kirjoittamisen parissa, toista kaupan alalla ja kolmatta graafisena suunnittelijana.

Lukion jälkeen pääsin työmarkkinatuen turvin toimittajan hommiin oululaiseen paikallislehteen ja sille tielle jäin. Kirjoitin työkseni kaksi kokonaista vuotta ja sen inspiroimana hakeuduin viestinnällisiin opintoihin. Rahoitin tämän ajanjakson elämästäni kirjoittamalla niin toimittajan kuin tiedottajan rooleissa. Opiskelin innoissani journalistiikkaa, yhteisöviestintää ja markkinointia. Kunnes tajusin, etten halunnut kirjoittaa työkseni. Pieni ongelma!

Valmistuttuani päätin kokeilla kaupallista alaa. Oli pakko aloittaa pohjalta. Kauppasin vakuutuksia puhelinmyyjänä ja pääsin Stockmannille hullariapulaiseksi. Uran suunnan sinetöi lopulta pääsy Keskon K-trainee-ohjelmaan, jonka perässä muutin Oulusta Helsinkiin reilu kymmenen vuotta sitten. Esimies- ja johtotehtäviin valmentava koulutus kuulosti upealta ja onkin ollut yksi ikimuistoisimmista vuosistani (ehkä kuitenkin enimmäkseen leirikoulumaisten K-instituutissa vietettyjen kokoontumisten vuoksi, mutta kuitenkin). Vuosi latasi melkoiset odotukset edessä siintävälle uralle. Oli tosi kova tarve onnistua. Otin paljon asioita liian henkilökohtaisesti niin hyvässä kuin huonossa. Suhtauduin jokaiseen työn risaukseen täydellä sydämellä ja tehtävien hoitaminen sillä intensiteetillä oli aivan järjettömän uuvuttavaa. Oikeasti en nähnyt metsää puilta ja olisin todella tarvinnut apua priorisointiin.

Uran edetessä kokonaisuudet alkoivat hahmottua aivan toisella lailla ja tajusin, että omasta jaksamisesta on aivan pakko huolehtia itse. Toimenkuvien kuormittavuudet eivät ole tasapuolisia eivätkä työntekijät keskenään samanlaisia, joten jokainen kombinaatio on uniikki. Ei mitään työpaikkaa ole mahdollista suunnitella etukäteen niin, että se olisi tekijästä riippumatta kahdeksasta neljään juuri sopivan haastava, mutta illat voi pelata tennistä. Tasapaino on haettava itse ja pidettävä mölyä sopivissa kohdin, jos rahkeita riittäisi enempäänkin tai vastaavasti, jos kuorman alta ei tunnu löytyvän ulospääsyä omin voimin. Käytävillä ja kahvipöydässä asiasta vihjailu on aivan yhdentekevää – päinvastoin vain vahvistaa tyytymättömyyttä vallitsevaan tilanteeseen.  Jäsennelty keskustelu ja kehitysehdotukset oikeassa seurassa. Niitä ehdottaisin jälkiviisaana.

Itselläni on voimakas vietti kehittää olemassa olevia käytänteitä, joten saan helposti muodostettua työpöydälleni listan to do -asioista, joita muut eivät edes osaa odottaa. Saati että olisin työskennellessäni ollut tehokkain mahdollinen (vaikka tietenkin silloin varmasti luulin niin), sillä kiinnitän todella paljon huomioita yksityiskohtiin, joita joka ikinen sisäiseen tarkoitukseen käytetty hinnasto tai infomateriaali ei olisi kaivannut. Keskity olennaiseen!

Aina, aina on mahdollista tehdä asioita toisin. Tarkastella niitä kokonaan toisesta tulokulmasta tai tehokkaammin. Saada apua, jättää jotakin tekemättä, siirtää joku deadline tuonnemmaksi. Suunnitella paremmin tai viilata vähemmän (oh dear, kuinka olen elämässäni viilannut paljon).

”Joo, mut sää et tiedä nyt tätä kokonaisuutta. Kuinka PALJON mulla on tässä hommaa, että ei tuo ole mahdollista.”  On se. Usko pois, vastaan.

Iltaa myöten työpaikalla istumisesta ei jaeta pokaaleja. Se on huonoin keino yrittää osoittaa muille, että töitä on liikaa. Tai no, toiseksi huonoin – jatkuva parpatus aiheesta voi tehdä enemmän hallaa työyhteisön ilmapiirille. Pahimmassa tapauksessa viesti on aivan päinvastainen. Ei enempää vastuuta tai uusia tehtäviä hänelle. Voi kumpa olisi nyt mahdollisuus pingata nuorelle minulle tästä aiheesta! Se menisi jotakuinkin näin:

Keskity olennaiseen. Kyseenalaista, mikä on oikeasti olennaista. Kysy muilta, ovatko he samaa mieltä asioiden tärkeysjärjestyksestä ja painoarvosta. Viilaa vähemmän. Pidä kiinni omasta vapaa-ajastasi (sillä lailla pehmeästi, ei arrogantisti). Muista olla nöyristelemättä kiitollisempi. Elä möyhyä kaikista kokemistasi epäoikeudenmukaisuuksista (tässäkin se olennaisuuskortti käyttöön). Avaa kuitenkin suusi, kun siihen on aihetta. Unohda turha ehdottomuus. Ole oma itsesi. Kyseenalaista, mukaudu, nauti ja naura ääneen.

Olen melkolailla varma siitä, että uralla etenemiseeni vaikutti ainakin yhtä paljon positiivinen asenteeni kuin muut suoraan työskentelytapaani tai asioiden hallinnointiin liittyneet seikat. Ja sanon nyt vielä väärinkäsitysten välttämiseksi, että ymmärrän hyvin, että on olemassa myös kohtuuttomia tilanteita, joihin tämän postauksen kokemuksia ei tietenkään voi suoraan peilata.

Mutta mikä ihana asia, että olen päätynyt viimeisen uravaihdoksen myötä työhön, jossa saan luvan kanssa viilata! Ja vaikka kaikki aikaisempi työkokemus ei ole graafiselta alalta, ei mikään ole mennyt hukkaan. Kokemukset ja solmitut ihmissuhteet eivät koskaan mene hukkaan.

4 kommenttia

  • Ehdottomasti mielenkiintoisin blogi, mihin olen hetkeen törmännyt. Kakki: blogin ilme, kuvat ja jutut. Kelailin taaksepäin ja luin monen monta kirjoitusta putkeen.

    • Tiedätkö, sun kommentti tuntui nyt AIVAN ihanalta, kiitos kun jätit sen. Nykyisin saa niin harvakseltaan vastakaikua lukijoilta tänne kommentointiboksin puolelle, niin tämä lämmittää ihan hirveästi. Tekee mieli jatkaa, kiitos!

  • Hei, mä täältä kanssa huutelen, että aivan ihana blogi. Jonkun aikaa olen seurannut ja varmaan kaikki jutut lukenut, mutta liian harvoin tajuaa jättää kommenttia! Siis kiitos inspiroivista ja ilahduttavista teksteistä ja kuvista 🙂

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *